kaksi kaupunkia

sepä loppu nopeasti. ei vaa voi käsittää mite äkkii aika meni. nyt ois taas arki vuorossa, ei kiinosta vittuakaan. taino vähän, mutta ei ei ei jotenki vielä, äh. on ollu maailman kivointa, tapahtunut paljon. ystävät on parhaat. suomesta on aina vähän vaikee lähteä. vaikka on mul näitäki ihmisiä ollu ikävä.

tuli kauhee kulttuuri ahistus ku tulin tänne. miten tääl oikee ollaa. ihmiset on niin… . hymilee, tuijottaa, viimesen päälle. kävin kaupas ja oli jotenki epämukava olo. kyl mä koht taas kotiudun. ihana jotenki olla rauhassa ja paikoillaan hetki, tää viimeset kuus viikkoo on ollu nii hektistä menoa. ehkä nyt saan jopa jotai asia projekti juttui aikaseksikin.

ja avaa kaikki ovet mitä löydät, tutki käytävät kuin tietokonepelissä, johtolankoja etsien

oon miettiny miekkosia paljonkin viimeaikoina. miks on niin hankalaa. miks oon niin hankala.

myös yks tapahtuma viime vuoden puolelta kaivettiin päivänvalon. kiitos mitä monimutkasimman ystäväni.

palautin viimeiset tehtävät. tein päätöksen. ja nyt on vihdoinki loma. loma loma loma. oon ottanu kiinni vuoden univelat, tyhjäntäny puolen vuoden takaiset pahvilaatikot, tehny kodin kodiksi, perustanu bändin, maalannu tauluja, viettäny kokonaisen päivän kotona, tiputtanu salsapurkin ja siivonnu sen samantien, haaveillut, mietiskellyt, tylsistynytkin.

huomenna kohti kaupunki kakkosta. voiku voittais lotossa

mitkä mahtavimmat kaksi viikkoa. pääsykokeet, nappi. sitten hektisin matka. jäljellä: kuuden päivän krapula, projekti, kesätyön hankinta.

itkin pitkästä aikaa. kamalin ahdistus kun tulin kotiin. hienoin viesti hannalta. ja yks rauhottava keskustelu feses. vieläkin musta on jostain syystä outoa tulla matkalta kotiin ruotsiin. mut valtaa tyhjyys. tällä kertaa varsinki tuleva valinta ahistaa. meidän luokka on niin mahtavin. niin hienoja ihmisiä. opin niiltä niin paljon. en tiedä pystynkö vielä jättämään tätä kaupunkia.

oon viime aikoina alkanu hyväksyy erilaisia juttuja. kuten että kypsyn hitaammin kuin muut. pikkuhiljaa. oon aika kuuluva. sellanen millasista ihmisistä usein en pidä. mutta se on ihan ok. se on osa minua. ihailen ihmisläheisiä tyyppjä, kuten vaikka bee ja äs. ne on niin aidosti kiinnostuneita muista ihmisistä

kun kuuntelen david bowieta tuleva päätös tuntuu selkeytyvän

ahistaaahistaaaahistaaa ja sit viel seki. älä vittu sekota mun päätä taas

mukavin ilta. ystäväni ihanin koti. ja niin hienoi piirrustuksii ja pääsykoejuttu. ja arkkitehtuurikeskustelu vol 2, jota en halua unohtaa. sitten vähän videopelejä. ja kävely kotiin öisen kaupungin halki. öiset kaupungit on vaa parasta mitä tiedän

myöhään myöhään aamuyöllä, arki-iltana. se hiljaisuus ja tyhjyys. ontto liikennevalojen kolina. välillä jokunen auto. katuvalot. joissakin harvoissa ikkunoissa palaa valot. rauhallisuus. tyhjyys. vaan niin mieletön tunnelma.

istun parvekkeella

tupakka väreilee tuulessa

yksinäisyys

ensin olin täynnä tyhjää. oli tultava tänne kotiin. nyt en oikein osaa sanoa, kunhan hengailen ja latailen. tuntuu kuitenki jo vähän rauhallisemmalta. omituista, feidasin vaan kaikki. ja täällä oon vaan juoksennellu ympäriinsä lepäämisen sijaan. kohta on menny kuukausi siitä kun viimeksi olin koulussa. myönnettäköön että viimepäivinä on omatuntoni alkanu kolkuttelemaan. mutta jos jokunen päivä tässä vielä. syytetään vaikka tuhkapilveä.

niin ne ennakot, aikaiseksi saaminen. nyt oli sit kolmas putkeen. vituttaahan se.

oli muuten hieno matka. löysin taas, jep, rakkauden luisteluun.

koska vikas kaheskymmessä prosentis on niin paska hinta-laatu suhde. perfektionismi. ja prosentualismi hha. mä oon kait kybä tai satakybä.. oikeastaan en tiiä. en osaa lokeroida

pienissä asioissa laiskuus mitataaan. mikäli se pitää paikkaansa, niin oon vissii aika heikoilla löllerö jäillä

tänään oli hyvä. oli lämmin. tuoksu keväälle. mulloli kamera. sain tehtävän palautettua. vaikka eilen korvasin ikkunoiden valmiiks piirtämisen ilmaisikkunan hakuretkellä. lukkiuduin vahingos ulos piirrustussalista kun muut katto leffaa. mut oli hyvää musaa. ja vohveli. kun tulin ylös piirrustussaliin. tiesin että nyt alkaa koulutauko. aurinko paistoi. se poistu luokast. oli helpottunu olo. kaks viikkoo. vai kolme. tuuli ja mun mustat kuulokkeet. matkalla kotiin pysähdyin ja suljin silmät

note to self vol 3000 älä unohda viikon takaista arkkitehtuurista kiinostumis keskustelua

makoisat unoset seitsemästä kahdeksaan. eka paska kritiikki. tai toka mitensenny ottaa.

hyvä huono, huono huono, hyvä hyvä, huono hyvä.

hyvä huono tällä kertaa, luulisin. aivot on vähän sekamelska, pitäisi analysoida ja lajitella ja oppia. haluan oppia ja kehittyä ja olla avoin, uskaltaa imeä kritiikin itseeni. vaikka pää niin helposti haluaa kääntyä pois, selitellä ja valikoida. sama pätee tähän kuin liikkeisiinkin, jos katsojalla vain herääkin epäilys, sillon varmasti jotain on mennyt pieleen. jotakin. en oikeen tiedä mihin suuntaan olen menossa, luovassa suhteessa, harjoittelu olemis kommunikoimis ulkois suhteessa myöskään oikeastaan. paljon ajateltavaa. hukassa. ja paljon tehtävää, käytännön asioita. ja paljon keskityttävää. mutta nyt taidan nukkua.

niin tänään oli kakskytkuusvee torttukestit naapurissa. kaks kyt kuus vee. small talk ihmiset ja no talk ihmiset. mäki oon kohta aika monta.

mulla on itsekäs olo

muttakun olen tyhjä

tai oikeastaan liian täynnä. kaikkea muuta.

mutta eniten odotan

lentokonetta

ja sitten, silloin on kaikki avaimet taskuissa ja paperit posteissa (oispa) ja hommat hanskoissa ja laatikot nurkissa ja paljetit hihoissa ja ässätkin, ja päätökset. ne on punnittu niin pitkälle kuin voi ja voi, noin sadan gramman tarkkuudella. paitsi omani, koska se syntyi tänään, oikeastaan jo eilen, mutta nyt keskustelumme jälkeen se tuntuu lopullisemmalta. ja sitten kun ollaan perillä, sitten ollaan. kuin ruotsalaiset amerikassa konsanaan ja sitten jalkani tietävät

odotan niin paljon, että se tuntuu kirpeältä. hermostuneelta. ei, ei siksi, että se hermostuttaisi.  enemmänkin uloshengittämisen kannalta

21. vaikka amanda sanoikin 20. sanotaan 20 sitten, mutta vain koska ystäväni täytti vuosia tänään

okei okei nyt teen nyt nyt teen ja koordinoin aivoni 3 sporapysäkkiä tonnemmaksi mahdolliseen ultimaattiseen kaupunginosaan nyt kohta moi